Moromoro vaan lukijat. Tää on neljästoista osa. Eli, toisinsanoen, mulla oli tylsää. Noei sentään. Mulla on nyt vaan nii jäinen huumorintaju

>

Kutittelin Ginnyä. Hän kikatti söpösti korviini.

Raskaus... Taas.. Olin jättänyt kertomatta Mikelle. Tulisi vain lisä haloota. Sitäpaitsi, meidän vuosipäivämme oli jo ovella. En halunnut nyt pilata sitä hetkeä. Ja toivottavasti ei Mikekaan.

- Mamii, Ginny kikatti. Hän oli alkanut jo ajan mittaan puhumaan. Ei hän osannut vielä puhua kuin äidinkieliterapeutti, mutta huomattavasti paremmin kuin minä sen ikäisenä.

- Nyt nukkuun, prinsessa, minä naurahdin ja näin kuinka Ginnyn ilme synkkeni. - Mutta huomenna jatketaan, kulti?

Sitten hän hymyili ja antoi katseensa valaista koko huoneen.

Menin sohvalle istumaan. Mike ei ollut kotona. Hän oli varmasti juhlistamassa vuosipäiväämme kamujen kanssa, mikä on aika omaperäistä, eikö sitä pitäisi viettää vaimon kanssa? No, olin extrahyvällä tuulella, joten ei se haitannut. Kunhan mies tulisi aikaisin kotiin.

En malttanut odottaa, vaan menin valitsemaan vaatteet.

Kävin läpi monia vaatteita, ja lopulta päädyin mustaan mekkoon.

Se oli aika ihonmyötäinen ja sopiva vuosipäivälle. Niin, vuosipäivä.. 25. seitsemättä. Silloin olimme menneet naimisiin. Tasan vuosi sitten. Kuinka aika menikään nopeasti..

Valitsin vaatteet ja laitoin hiukseni nutturalle.

Menin kylpyyn. Kaadoin ammeeseen kylpyvaahtoa ja vedin vaatteet yltäni. Toivon mukaan Mike ei tulisi vielä tuntiin.. Siinä ajassa saisin kaikki valmistelut tehntyä. Kun hän tulisi kotiin, olisin valmiina juhlistamaan tätä päivää. Hän saisi vihdoin huvinsa, ja molemmat olisivat tyytyväisiä. Voi, kunpa kaikki menisi niin!

Putsasin kainaloni suihkusaippualla ja huuhtelin lopuksi meikkini pois.

Sitten laitoin hiukseni ja meikkasin uudelleen. Vaihdoin mekon ja istahdin sohvalle odottamaan miestäni.

- Jipii, myhäilin. - Tätä päivää on saanut kyllä odottaa... Milloinkohan Mike palaa?

Kello kului. Kymmentä yli yhdeksän, kaksikymmentäyli, puoli kymmenen...

 

..Eikä Mikeä näkynyt missään.

Minua alkoi väsyttää. Kun viimeksi katsoin kelloa, se näytti kolmeavaille yksitoista. Sitten silmäni painuivat kiinni.

Missä ihmeessö Mike oli? Eikai hän ollut unohtanut suurta päiväämme.

- Ei sentään, heräsin meteliin ovelta. Mike tuli! Nyt voisimme juhlia!

Mutta hän palasikin pullo kädessään. Riensin eteiseen, missä hän virnuili.

- Kulta, aavistin pahaa. - Mis sä olit?

- Beltsyyh, Mike houraili. - Baila bailaa!

- Sähä oot umpikännis! Tuhahdin. - Tiiäksä mikä päivä on tänää?

- Perjantaih-ilta, Mike huudahti. - Känni-iltah! Baila bailaaq!

- Entäs meijän vuosipäivä, synkkenin. - Muistatko? Vuo-si-päi-vä!

- Mikääh? Mike sanoi. - Ei se oo tänääh - mää meenh nyth..

Kyyneleet virtasivat poskilleni. Kipaisin hakemassa Ginnyn kehdosta. Humalaisena Mike voisi tehdä mitä vaan - eikä Ginny ansannut tällaista. Hän ansaitsi hennon ja lempeän vanhemman, kiltin ja suojelevan. Mutta ei. Hän sai kaksi paskiaista.

- Älä huoli, Ginny, itkin. - Kyl me pärjätää.

Pian Mike tuli kylpyhuoneeeseen, missä olimme piilossa, häneltä. Hän tuli kuin mikäkin pedari minua kohti.

- Kultiih, hän hyrääili ja tarttui tissiini kiinni. - Mm.. Pehmeehtäh tavaraah..!

- Vitun pervo! Ääliö! Munapää! Kusiaivo! Huusin kyynelten virratessa kasvoiltani lattialle. - Älä koske muhu! Mä en haluu enää IKINÄ, tällä kertaa mä tarkotan sitä, IKINÄ nähä sua enää! Hanki helvetti jostai eropaperit ja jätä mut rauhaa! Mä en haluu enää IKINÄ haaskata mun elämää tollasee  kusipäähä. Et se on moro vitun homo!

Ryhdyin etsimään uutta kotia minulle, Ginnylle ja väliaikaisasukille, Sissylle. Netissä oli montakin hienoa kotia, ja ajattelin hankkia niistä yhden. Mutta rahaa ei ollut tuhlattavana; minun pitäisi mennä töihin. Mutta sillä seudulla oli koulu, jonne sisältyi myös eskari ja lukio, jossa tarvittiin opettajia. Siellä oltiin hakemukseni perusteella kiinnostuneita. Lisäksi Ginny menisi paikalliseen eskariin, jonne toivottavasti minäkin pääsisin, töihin tosin.

Silti vaikka tulevaisuus näytti kirkkaalta, Mike onnistui itkettämään minua aamusta iltaan.

Onneksi pääsimme pian lähtemään. En kyllä ihmetellyt, että Mike ei edes taistellut Ginnyn huoltajuudesta. Minä vein tyttöparan mukanani.

Istuimme junassa matkalla Pyrkkalaan, uuteen asuinkaupunkiimme. Se oli hiljaista maalaisseutua, mutta vanhasta kotikaupungistani oli sinne vain puolen tunnin ajomatka autolla. Bussilla matkaa taittoi helposti tunnin tai ylikin.

- Mami, Ginny kyseli. - Miks me muutetaan..? Mää haluun isin!

- Kulta, tokaisin yhä kyynelehtien. - Kyllä sä sen vielä ehkä näät... Mutta ajattele, miten paljo erilaista tutkittavaa Pyrkkalas on! Saat ystävii ja mami tulee ehkä sun eskariopeks!

- Jippii, Ginny hihkaisi. Hän oli kyllä toivottoman suloinen.

Sissy haukotteli. - No, päästää sentäs uutee himaa. Saaksmä täl kertaa oman roomin?

- Öh, sanoi ja vedin katseeni siskontyttäreeni. - Saat. Se on alakerrassa, mä ja Ginny nukutaan yläkerras.

Pian olimme perillä. Talo näytti aivan ihanalta. Se oli kaksikerroksinen omakotitalo keskellä Pyrkkalaa.

- No, mä meen nyt ainaki mun huoneesee, Sissy päätti ja lähti sisään taloon.

- Mami, Ginny nurisi. - Mäki haluun sisää! Vie mut!

Sitten lähdinkin sisälle.

Etsin Ginnyn huoneen, ja laitoin tytön hänen uuteen sänkyynsä. Siinä oli vaaleanpunaiset lakanat ja vaaleanruskeat reunat. Joka tytön unelma.

- Tuti tuti, sanoin ja pussasin häntä. - Huomenna mennään sitten eskariin. Nyt on kuitenki päiväunien aika - nuku hyvi!

- Mamii, Ginny ruikutti, mutta pian haukotti ja pisti päänsä tyynyyn.

- Mami menee alakertaan kattomaan telkkaria.

Laskeuduin portaat alas ja pistin tv:n päälle. Sieltä sattui tulemaan lempiohjelmani. Tai siis, minun ja Miken lempiohjelma. Se sai taas kyyneleet valumaan poskilleni.

- Miten täs näinki kävi, pudistin päätäni. - Miten mä uskoinkaa, et Mike muuttuis? Miten mä luulinkaa, et Mike vois viel muuttua?

Pikkuhiljaa surulliset tunteeni alkoivat muuttua vihaksi.

Kaiken ajattelun rikkoi puhelimen soiminen.

Harkitsin ensin johdon katkaisua. Toisaalta, ehkä soittaja oli joku, joka saisi oloni paremmalle tuulelle.

- Harleysson..., mutisin ja ajattelin, että sukunimi ei edes ollut minun. Se oli Miken. Minä olisin oikeasti Portells. - Isabella. Jos myyt jotai, oo hyvä ja katkaise tai mä teen sen.

- Hei, sanoi tuttu miesääni. - Täällä on Jonas Crystal. Keskussairaalasta. Sulla olis sitten gynegolil aika tänää vissii?

Ainiin. Se raskaus. Tekis mieli tappaa kaikki mikä liittyi Mikeen.. Mutta en vois tehä sitä. Mä en oo murhaaja, toisin ku se.

- Joo tota, kiemurtelin. - Mä tuun. Millon se on sit?

- Öö, Jonas sanoi ja jatkoi sitten: - Puol kuus. Nähäänkö sit?

- Joo, sanoin ja suljin luurin.

Lähdin heti kohti keskussairaalaa. Olin vaihtanut vaatteet tiukoiksi vetimiksi. Onneksi tulin ajoissa. Olisikin ollut noloa, kun oltiin vielä varmistettu langan päässä.

Odotussali oli taas tyhjillään. Onneksi kuulin pian askeleita takanani.

 

- Ai tulitki jo, Jonas tokaisi ja hymyili. Se hymy sai minutkin hyvälle tuulelle.

- Joo..., sanoin. - Lähdin melkeen heti.

- No, eiköhä sit mennä, Jonas tokaisi ja osoitti valkoista ovea kulman takana. - Tuu.

- Joo, nyökkäsin ja lähdin seuraamaan miestä.

Pian olimme jo huoneessa.

- Onkos sulla muuten ollu mitään oireita vielkää? Hän kysyi muina miehinä.

- En oo huomannu, sanoin. - Eikä menkatkaa oo viel tullu.

Lisäsin kuukautiseni keskusteluun, vaikka tiesin että olin raskaana. - Mä muuten muutin Pyrkkalaan. Voisko se maalaisilma tehä hyvää lapselle?

- Kyl joo, Jonas ja minä vihjailimme toisillemme muka viattomina. Tyhmenpikin tajusi että meillä oli jos jonkinlaista silmäpeliä. - Muutitkos muuten perheen kanssa vai yksin?

- Mä muutin mun tyttären ja siskontytön kans. Just erottii miehen kaa, selitin yhä vihjailevaan sävyyn. Se taisi mennä perille.

- Mies oli onnenpekka, Jonas naurahti ja painotti sanaa onnenpekka.

- Kuinnii? Kysyin.

- No, siinä asiassa et menetti sut. Vaikutat aika hienolt leidilt, sen sanon, Jonas tirskahti.

Pian hän painoi pehmeät huulensa minun huulilleni, ja minä vastasin siihen intohimoisesti.