Entligen - kuten tapaan sanoa - , eli vihdoinkin, kymmenes osa. En ole KOSKAAN tehnyt tai kirjoittanut tarinoitani näin 'pitkälleä. Toki osat ovat aika lyhyitä, mutta olen itse ainakin hyvin tyytyväinen tähän numeroon - eikä tälle sarjalle näy loppua, vaikka kurkottaisin kaukoputkella (= Ja muuten, jouduin ikäväkyllä jälleen vaihtamaan konetta, joten se on myös osasyynä siihen, että seuraavan osan tekeminen kesti. Lisäksi mä asensin koneeseeni tähänastiset lagipskan, Sims kolmosen. Ei kone oikeen viitsi pyörittää sitä, kun on niin monta lisäosaa kakkoseen. Joten, en aijo alkaa pelata 24/7 kolmosta - se taas tarkottaa sitä, että tarina jatkuu, ja jatkuu, ja jatkuu.. Ja silleen xd

Pahoitteluni vielä, että melkein puolet osan kuvista on,  ehheh, huolimattomuuteni takia pieniä ja epätarkkoja. No, I hope u can read this, anyway <3

WARNING:

Osa on ikäväkyllä aika lyhyt... (joo mulla on taas ollu nii hauskaa -.-)

Ja talo on muuttunut sen myötä, että tietokonekin muuttui xd

 

Tunsin kuinka hiki virtasi niskastani. Pian se kosketti hennosti tummaa pyyhettäni. Halusin karistaa kaikki ikävät muistoni mielestäni. Tunsin syyllisyyden piston sydämessäni, kun ajattelin Ericiä. Hän oli lähtenyt jo kotiinsa. Onneksi me emme edenneet suukottelua pidemälle, tai olisin saanut puolestani kuolla häpeästä. Lukuisien suhteitten luomisen lisäksi olin kiristyksen uhri.

Kia oli vaatinut vaitiolosta Mikea. En suostunut siihen, mutta tulimme yhteisymmärykseen, kun Kia vaati saada nähdä Mikeä milloin häntä huvitti. Myönnyin siihen epäröiden - olihan Mike minut aviomieheni, vaikka olikin tehnyt typeryksiä -.

Kaavin lisää vettä ja heitin sen kiukaalle. Savu nousi nopeasti iholleni.

- Nyt riitti, huokaisin nousin ylös. Kipaisin suihkuhuoneessa virkistyäkseni ja suihkutin niskaani jääkylmää vettä. Katselin ulos. Syksy oli tulossa. Kesän viimeiset päivät tekivät lähtöään, ja muutamissa paikoissa annettiin ruskan maalata kaupunkia.

Vedin pikaisesti vaatteet ylleni, ja napsautin leveällä soljellä hiukseni kiinni. Suihkussakäynti oli todellakin tenhyt terää minunlaiselleni tylsimykselleni. Katselin huokaisten ympärilleni. Koko talo tyhjillään ilman ristin sielua, minun lisäkseni. Olisin niin kovasti halunnut seurata pikkuiseni kasvamista. Tyttö oli jo kolme viikkoa vanha vaippapöksy, enkä ollut nähnyt häntä kertaakaan. Ja mieskin vielä vankilassa - toivottavasti tytöstä ei kasvaisi samanlaista -, mietin ja istuuduin kirkkaanpunaiselle nojatulille.

Avasin television. Sieltä tuli vain Ostosruutu sekä joku ikivanha saippuasarja jostain mummon elämästä. Vetelehdin sohvalla ja tuijotin ruutuun tyytymätön ilme kasvoillani.

Yhtäkkiä yllätyksekseni puhelin alkoi piristä kimisevään ääneen. Ponkaisin innostuneena sohvalta ja riensin talon toiseen päähän edes ehtimättä sulkea televisiota. Kimpaisin luurin paikaltaan.

- Harleyssoneilla, vastasin muka tyynesti. - Isabella puhelimes.

Kuulin luurista ystävällisen, mukavan oloisen äänen. Se kehotti minua tulemaan sairaalaan.

- Mitä asia koskee? Kysyin kiinnostuneena vihdoin saamastani huomiosta.

- Tietääkseni teidän tytärtänne, tohtori kertoi.

Hypähdin onnesta, kun kuulin hänen mainitsevan minun tyttäreni. - OON SIEL IHA KOHT!!!!!!!

En edes ehtinyt napata kunnon kenkiä, vaan tyydyin läpsyttimiin. Otin nopeasi bussin ja suuntasin keskussairaalaan.

Huone oli muuttunut. Siellä oli keltavalkoiset raidalliset tapetit sekä tumma lattiamatto. Konpuroin malttamattomana - niin tyhmältä kuin se näyttikin - suoraan tohtorin puheille.

- Davy! Kiljaisin, mutta leihahdin punaiseksi huomattuani, että päivystyksessä olikin irokeesihiuksinen mies, jolla oli rinnassaan kyltti: "Octavio Bengt, Harjoittelija".

- Sori..? Hän kysyi epäluuloisena. En ollut kuulevinanikaan, vaan menin suoraan asiaan.

- Mä tulin hakeen mun tyttöö täält, sanoin hetken hiljaisuuden jälkeen.

- Ok, harjottelija sanoi ja kaivoi esiin pöydän laatikosta lehtiön. - Minkä ikäne, nimi ja syy miks se oli tääl?

- Öh, epäröin hetken. - Se on kolme viikkoo vanha, nimee ei oo muu ku Harleysson sukunimenä, ja se synty jotenki viallisesti ja siks se joutu teho-osastolle heti syntymän jälkee...

Octavio nousi ylös ja suuntasi takahuoneeseen. Kuulin hieman ärähtelyä sekä suunsoittoa, kunnes Octavio tuli takaisin sylissään pieni ihme.

Nousin malttamattomana sekä ymälläni seisomaan. - Toiko se on....?

- Joo, Octavio vahvisi ja oli varmis ojentamaan tytön minulle. - Täs.

Elokuvissa ja muissa Hollywood-tarinoissa aina kerrotaan, minkälainen on se tunne, kun saa pienokaisensa ensi kertaa syliinsä. Se tunne... Sen sain kokea tänään.

En löytänyt sopivia sanoja kuvailemaan tunnetilaani. Tyttö mumisi söpösti ja toljotti hurmaavilla ruskeilla silmillään minua. Ja tyttö on minun omani, mietin silittäeni varovasti tytön kaljua päänahkaa.

- Se on sitte nyt valmis lähtee himaan..? kysyi kun vihdoin sain jotakin suustani.

Octavio nyökkäsi ja haki tytölle turvaistuimen, jonka minulle oli tuotu synnytyksen jälkeisenä päivänä.

Halusin pitää huolta tyttärestäni mahdollisimman hyvin, joten käytin loput käteiseni taksiin. Katselin koko matkani pienokaista. Hän nukahti kesken matkan, mutta heräsi sitten kun astelimme taksista ulos. Tyttö päästi pari kiiltävää kyyneltä, mutta rauhoittui pian päästessään minun syliini. Kannoin häntä ja istuin nojatulilleni. Avasin paidan kaulusta ja ryhdyin imettämään tytärtäni rennoissa tunnelmissa. Minusta tyttö tunnistui heti äitinsä. Pikku prinsessa, minun ihanuus.

Tyttö oli tosiaankin kuvankaunis, eikä hänelle voinut muuta tehdäkään, kuin leperrellä sulosti.

Halusin kertoa Mikelle, että tyttö pääsi kotiin, joten laskin tytön muutama viikko sitten sisustetun lastehuoneen kehtoon. Siellä hän saisi unelmoida rauhassa ilman häiriötekijöitä.

Älkää luulko minua idiootiksi, soitin tietenkin serkulleni Mirellalle, ja hän lupasi tulla vahtimaan prinsessaa. Hänkin oli hyvin innostunut tyttärestäni.

- Oke, no tuutsä nyt niinku meille? selvensin, kun en oikein saanut paljoa tolkkua Mirellan puhumisista.

- JOOH!!!!! MÄH TUUNH IHAH KOHTAH!!! Mirella sulki luurin. Hänen puheestaan kuulsi lempeä mutta jännittynyt ilmapiiri. Menin vielä varmuuden vuoksi suukottamaan tyttöä suulle, mutta minulla oli Miken kanssa niin paljon puhuttavaa..

Eikä aikaakaan kun himokas serkkuni saapui. Kerroin hänelle pikaisesti vauvan hoidosta ja lähdin sitten bussipysäkille.

Epäonnekseni jouduin odottamaan sitä hemmetin linja-autoa kaskikymmentä minuuttia. Ja kun vielä pääsin poliisiasemalle, näin kuinka Kia lössötti Miken kanssa. Sillä naisella oli tietenkin paljasta poviaukko, joten Mikehän TIETENKIn lumoutui täysin siihen, eikä edes huomannut tuloani.

"Voi paska" kirjosin ja tömistin suu irvessä lattiaa. "Toi huora ei vittu edes sais olla..." mietin, kunnes muistin: Lupasinhan Kialle että hän saisi tavata Mikeä miten lystäsi. Minua harmitti ja suututti, että Mike toljotti Kian kattausta, mutta enemmän minua puistatti, että Kia oli ottanut lupauksestani kaikki irti.

Marssin koppavan uhkaavasti kohti Kiaa.

- Vitun akka painu helvettiin täält!

Kia höristi korviaan. Kyllä, minä se olin. - Sori nytvaa, mut haluutko, et kerron Mikelle vähä sun taustoistas?!

- Vittu ei kiinosta! Huusin ja tunsin kuinka ääneni meni käheämmäksi.

- AHA! Kia sanoi ja lähti nokka pystyssä kohti käytävää. Ajattelin hetken, että hän usuttaa kytät perääni, mutta kolmen minuutin odotuksen jälkeen suostuin viimein uskomaan, että Kia jätti minut tosiaankin rauhaan - eli toisin sanoin: - MINÄ VOITIN HÄNET!

Katsahdin Mikeä kohti ja hymyni nousi korviin asti.

Istuuduin Miken eteen, lasiseinän taakse.

- No, aloitin. - Mites sulla on menny?

- Iha hyvi, Mike tokaisi, mutta hänen silmistään näki, että hän tahtoi takaisin kotiin.

- Mulla on jymy-yllätys, yritin innostaa hänen tylsistynyttä katsettaan.

- No?

- Tyttö on kotona! Kiljahdin onnesta, mutta Mike ei näyttänyt haluavan hyppiä ilosta.

- Hauskaa, Mike sanoi ja toljotti huoneen nurkkaan. - Mä en voi edes nähä sitä...

- Äläs nyt! Yritin kannustaa. - Mun pitäs kysyy, et mikä annetaan sille nimeks?

Tunsin sääliä Mikeä kohtaan, ja päätin hyväksyä sen nimen, mitä Mike tytölle ehdotti.

- Ursula? Mike tokaisi yhä kiukkuisena.

Ursula? Tuon Mike kyllä teki tahallaan. - Tai ei sittenkään. Ginger.

No, Ginger kuulosti jo paremmalta, mutta nimi oli kovin vanhanaikainen.

- Okei, huokaisin. - Mut mä päätän sit sen muut nimet!

Mike katsoi minuun hetken, ennenkuin tajusin hänen odottavan vastausta. - Tytön nimeksi tulee... Ginger Vanilla Spring Haleysson, okei?

Mike nyökkäsi. Minun oli aika lähteä.

Matkani kesti mielestäni ikuisuuden. Kun vihdoin pääsin kotiovelleni, huomasin että Mirella torkkui nojatuolissani. Hiivin lähemmäksi katsoakseni, mitä hän teki. Ginger ei ollut hänen sylissään. Lähdin kohti lastenhuonetta hennoin askelin.

- Pikku Gingerini, lepertelin. Suuni loksahti auki, kun äkkäsi typötyhjän kehdon.

Juoksin herättämään Mirellan kauhuissani. Hänellä ei ollut aavistustakaan minne tyttöparka oli kadonnut...