Moooi, lukijat, mikäli niitä edes on :SS Juhuu, viides osa! Tuuletus, tuuletus! Sanon vain, että tavoitteena olisi minun kaltaiselle laiskamadolle, vähintään kymmenen osaa. Ja tietysti enemmän! Kunhan vain jaksan touhuta simssin ja vuodatuksen ääressä, eiköhän se onnistu (:

Niin, viimekerralla jäi vissiin siihen, että rakas päähenkilömme Isabella joutui kiperään tilanteeseen miesten kanssa. Nyt saa nähdä, miten hän raskauden selittää...

 

Will ja Bob katsoivat minua ikävästi. Kuin olisin salannut jonkun sen verran ison asian, kuin vaikka, öö.. En nyt tiedä, mutta omapahan oli asiani se raskaus. En halunnut ottaa selville isää ikävyyksien välttämiseksi.

- Siis.., Will sulatteli. - Oot paksun, etkä mainunnu mulle sanallakaa?

- No, sanoin ja yritin kuulostaa tyyneltä, - Meijänhä ei pitäny nähä enää koskaa.

- Niinhä sä sanoit, Will ärtyi. - Mut mä haluun olla sun kaa, haluun olla sun poikafrendi!

Naurahdin epäluuloisena. Yhtä asiaa en tajua miehissä: Mikseivät he ymmärrä, jos pistää välit poikki, hienostuneellakin tavalla? Vai pitäisikö sano: Painu vittuun, en haluu olla sun kaa enää! - Tosin, ei tuo tehonut ainakaan Mikeen. Pitäisi kai yrittää jotakin muuta.

 

- Ei sen pidä hemmetissä sulle mitää kertoo, Mike nousi puolustamaan minua ei-toivotulla tavalla. - Miks sen pitäs ilmotella meijän lapsest?!

- Whoot? Bobkaan ei ollut ymmärtävinään. - Miten nii 'teijän lapsi'? Jos saan kysyy? Se lapsiha on mun!

Mike ei ollut ymmärtävinäänkään. - Vittu väitätsä et mun muija venais paskakonetta SULLE?

- Mike! Rauhoittelin, ainakin yritin. - Älä puhu mun lapsest noin. Se ei oo mikää paskakone.

- Nii just, Will toisti. - Sä et tiiä mitää muksuist. Joten jätä se meijän viisaitten huoliks.

 

En yksinkertaisesti kestänyt enää. Mikseivät miehet voineet olla ymmärtäväisiä? Minähän olin tässä se loukattu, yksinäinen ja raskaana. Muta ei, ne kiistelevät siitä kuka on isä. Sama se minulle, alkaisin kuitenkin yksinhuoltajaksi. Ehkä..

Lähdin kenenkään huomaamatta ulos pelkkä yöpaita päälläni. Kaappasin vaatteeni ja vedin ne ylleni nurkan takana puskassa. Ne idiootit voisivat puolestani mädäntyä siellä sairaalassa. Eihän minulla ollut laisinkaan väliä heille. Olin kuin tuhkaa. Luulivatko ne, että olisin vain haamu jossain nurkassa? Hmp.

 

Sama toistui taas: Lähdin kulkemaan kohti bussipysäkkiä. Yhäkkiä vastaani tuli oikein komean näköinen mies.

- Lähtiskö leidi ryypyille? Mies ehdotti suoraan. Yritin kaartaa hänet, mutta pian hän tarttui pakaroihini ja puristi niitä innokkaasti.

- Irti hemmetin pervo! Anna mun olla! Kiljuin.

- Mitäs nyt? Mies sanoi. - Oon kuullu et sä rakastelet vähä kaikkia. Ainaki se postimies-Bobby, baarimikke William ja jopa toi mun lääkäriki. Eikä sit mulle heru? Mikä mus on vikana? Paljon sä haluut makaamisest?

- Saatanan paska-aivo, huusin ja tuuppasin miehen kauemmas. - Oot erehtyny henkilöst, jote anna mun mennä.

Lähdn juoksuun miestä karkuun.

 

Juoksin toiselle pysäkille, josta jouduin bussiin. Se vei minut kotimme eteen. Astelin suruissani vahdingossa päivän lehden päälle. Siellä oli 'sattumalta' artikkeli:

"Rahasta makaamiset yleistyvät. Sekä sen mukana raskaudet. Olemme saaneet tietoomme Kunnan Sairaalalta, että joka viidestoista nainen on tullut raskaaksi viimeisen vuoden aikana. Tulos on huima ja ylittää aikaisemmat tuloksemme. Ja joka kolmaskymmenesviides nainen on -avioliitossa 25-40-vuotiasta. Lue lisää sivulta 17"

- Ja paskat, sanoin pidätellen kyyneliäni. Juoksin sisälle, jolloin pääsin purkamaan tunteitani. - Voiks elämä olla enää paskamaisenpaa? Vittu neljä poikaystävää, paksuna, huoran maine ja työtönki viel!

Olin mennyt haastatteluihin, mutta siellä ei ainakaan nyt kaivattaisi raskaana olevaa daamia joka voi millä hetkellä tahansa joutaa äitiyslomalle.

 

 

Aika kului. Se kului nopeasti. Olin eristäytynyt muista, sillä en kaivannut enää yhtään epätoivoista pyrkyriä anomaan seksiä.

Ainoat jotka kävivät enää meillä oli rasittavat Will aj Bob, jotka vaativat isällisiä velvollisuuksiaan.

Myös raskauteni eteni, ja jouduin vaihtamaan mukavempiin asuihin, jotka olivat ylirumia. Myös elämää huonontamassa oli kamalan vaikea raskaus, oksentelua ja unenpuutetta, jatkuvaa nälkää ja suihkussakäyntiä. Tuntui kuinka voimani loppuisivat millä hetkellä hyvänsä.

 

Minun oli epäluuloisena rampattava vastaanotoilla ja gynegologilla. Ultraäänikuvauksissakin olin käynyt, mutten toistaiseksi halunnut tietää vauvan sukupuolta. Minä olin myös lähes ainut, joka kävi vastaanotto-osastolla jatkuvasti. En liioittele, tarkoitan todella, jatkuvasti. Minua pelotti, jos söisin jotain epäilyttävää, mikä saisi vauvan huonovointiseksi. Tai jos vaikka tulisi keskenmeno. Siltä varalta oli aina vapaa-ajallani sairaalassa.

 

Yksi lisäsyy ramppailuun oli myös hemaiseva Davy-tohtori. Minun oli tarkoitus irtautua hänestä viimeisen välikohtauksen jälkeen, mutta hän vannotti suhteellemme hyvää alkua. Ja olihan hän minun mieleenikin. Ajattelin joskus jopa, että hän voisi ryhtyä sijaisisäksi lapselle, mutta karistin sen ajatuksen mielestäni, kun muistin, miten muut miehet olivat perääni. Saattaisivat vaikka iskeä Davyltä silmän mustaksi. Tai vielä pahempaa.

Suhteeni vahvistui hyvää vauhtia kuin Davyyn... -

 

...Että Mikeenkin. Hän oli osoittanut halukkuutensa olla kanssani. Muut miehet tahtoivat vain lapseni. Ja sitäpaitsi, olimmehan me naimisissa Miken kanssa. Harmi vain, että pian minun tulisi päättää, kumman kanssa tahdon olla -  Hurmaavan Davyn, vai (ainakin minusta) Vastuuntuntoisen Miken kanssa. Sen tiesin, etten voinut saada molempia.

- Kultsi, Mike sanoi. - Yo te quiero! Tiiätsä mitä se tarkottaa?

- Tiiän, sanoin naurahtaen. - Yo tambien, toots.

Mutta ihanan hetken rikkoi kimeä ovikellon pimputus.

 

Eikä ollut vaikea arvata, ketkä ollivat asialla. No, Will ja Bob tietenkin.

- Sä ketale, Will huusi. - Täälläkö sä omit sitä vekaraa? Mun vuoro pölöttää sille! Painu vittuun Mike!

Minua hermostutti. Tiesin, ettei lapsi kuulisi, mutta pelkäsin traumoja. - Hysh! Ei lapsen kuullen, Willy!

- Mut toi hullu omii lapsen!

Miehistä tuli tosipaikan tullen todella lapsellisia. Eivät edes tienneet, kuka lapsen isä oli, ja nyt ovat kateellisia toisilleen mahan näkemisestä. Minä en voisi tippaakaan kiinnostaa.

- Mut Bella, Bob astui esiin. - Me kyll rauhotuttais, jos sä vaan tekisit..

- SEN TESTIN? Hermostuin. - Enkö mä saatana soikoon just sanonu, et EN TEE SITÄ HELVETIN TESTIÄ! OOTTEKSTE IHA KUUROJA?

- Ota ny iisisti, Will rauhoitteli. - Me luvattais, ettei enää häirittäis sua, jos vaa saatas tietää ketä on sen isä..? Pliis, pliis, pliis, Bella!

He saivat suostutella ja suostutella. Mutta minä pysyin kovana. - Oikeesti Bella.. Me LUVATAAN ettei enää ikinä, ikinä, ikinä enää häirittäis sua!

- No, sanoin. - Ok, sit, mut sit te kans lupaatte. Vaik te olisitteki jompikumpi sen faija.